Huhhuh. Tuntuu, että on tapahtunut ihan älyttömästi viime postauksen jälkeen. Roopesta ei ole kuulunut mitään pitkään aikaan. Laitoin hänelle kerran tai pari viestiä näkemisemme jälkeen, jottei hiljaisuuteni olisi niin kummallista. Ne kerrat ovat olleet viimeiset, kun olemme puhuneet. 

Yksi syy siihen, etten ole laittanut viestiä Roopelle - sen lisäksi, että olen kyllästynyt laittamaan lähes aina sen ensimmäisen viestin - on se, että kaverini, Minna, alkoi parittaa minua erään Mikon kanssa. Ja vieläpä ihan hyvin hän näyttää siinä onnistuneen. Mikko käski Minnaa antamaan minulle numeronsa päivää ennen kuin lähdin serkkuni luo katsomaan vauvanvaatteita (siitä lisää edellisessä postauksessa) ja pistin Mikolle viestiä bussissa matkalla sinne serkulleni. Sen jälkeen viestittelimme silloin tällöin, aika paljonkin, ja viikko sitten hän pyysi minua treffeille kanssaan. Ekat treffimme kestivät 18 tuntia ja meillä oli ihan älyttömän hauskaa. Käytiin ajelemassa, mentiin asunnolleni katsomaan kauhuleffaa, nukuttiin lusikassa ja käytiin ulkona syömässä. Siipiä. Ehkä maailman paras idea ekoille treffeille, varsinkin kun molemmilla oli vaaleat paidat päällä. 

Toiset treffit jouduimme pitämään hieman nopeammalla aikataululla. Mikko lähti viikonlopuksi ekstempore reissulle summer uppiin kavereidensa kanssa ja minä lähdin Jyväskylään kämppikseni, Katin, kanssa. Olimme Katin kanssa suunnitelleet tätä matkaa melko pitkään, sillä kaikki kaverimme lähtivät ruissiin, eikä meillä ollut varaa lähteä mukaan. Ja aikas kreisi reissu se olikin, todellakin tekemisen arvoinen. Eniveis, niistä toisista treffeistä. Ne oli pakko pitää sunnuntaina molempien kotiuduttua reissuiltaan, sillä hän lähti inttiin maanantaina. (Hän on silti samana vuonna syntynyt kuin minä, ei nuorempi, hän vain meni vuotta myöhemmin inttiin kuin ikätoverinsa.) Siispä hän tuli luokseni yhdeksän aikaan illalla ja katselimme taas pari kauhuleffaa ja koitimme ruveta nukkumaan. Siinä varmaan pari-kolme tuntia juteltiin ja hipsuteltiin ja kiusoteltiin toisiamme. Muutama tunti ehdittiin nukkuakin ennen kuin hän lähti pakkaamaan ja minä aloin valmistautumaan töitä varten. Pari-kolme viikkoa tässä sitten odotellaan inttilomia ja the kolmansia treffejä...

Oumaigaad oumaigaad oumaigaaad. Serkkuni odottaa lasta. Hänen masunsa näyttää niin suloiselta, se pömpöttää jo hieman.

                    

Olin tänään serkkuni, Liinan luona käymässä. Emme näe kovinkaan usein ja vielä harvemmin vietämme kunnolla aikaa yhdessä. Hän on minua vuoden vanhempi ja ollut aina kuin siskon korvike. Sen lisäksi, että oli ihanaa nähdä hänet, oli aivan mahtavaa nähdä hänestä hehkuva ilo. Hän odottaa lasta. Hän. Odottaa. Pientä. Vauvaa. Ou. Mai. Gaad.

Menimme Liinan kanssa shoppailemaan ja katselimme myös vauvojen vaatteita. Voi että. Kun katselimme niitä pienimpiä... Kuinka vauvat voivatkaan olla niin pieniä... Vaikka eipä vauvakuumeeni siitä päässyt kasvamaan. Ei se mitenkään voi tästä kasvaa. Vaikka Liina kertoisi mitä tahansa negatiivisiakin puolia odotusajasta, ajattelen vain, että kumpa saisin myös kokea tuon jo. Jopa aamupahoinvoinnin. Oi etän että.

En osaa tuoda tätä myötäiloa tarpeeksi esiin. Kun luen tätä kirjoittamaani tekstiä, ei minulle ainakaan kuvastu kuinka iloinen olen. Eikä myöskään lähellekään, ei todellakaan, kuvastu se kuinka jäätävä vauvakuumeeni on tällä hetkellä.

Vitsailin kavereilleni - koska Liinan onnen nähdessäni kaikki, mikä ei liity lapsen odottaseen, tuntui kovin vähäpätöiseltä - että voisin ihan hyvin luopua kaikista materiaalisista unelmista, pamahtaa paksuksi ja jättää koulun kesken. Ja juurikin siis tässä järjestyksessä, ettei missään välissä olisi tylsää.

Roopellekin olen puhunut vauvakuumeestani. "O-ou" (+ jotain muuta) on joka kerta ollut hänen vastauksensa. Kun ensin mainitsin hänelle, että olen menossa serkkuni luokse katselemaan vauvan vaatteita, hänen reaktionsa oli kutakuinkin tämä: "Ööö... Eihän sulla oo mitään ilmotusluontosta kerrottavaa?" Vaikka vitsailihan hän. Kai.

Edellispäivänä menin vähän avautumaan Roopelle. Hups. Puhelimissa pitäisi olla jokin väsymyslukko. "Välil kyl vituttaa nää mun elämänvalinnat :D jos oisin kans menny amiksee ja rauhottunu vähä ni voisin kans vaikka suunnitella häitä. Mut ei. Roikun vaan tuhoon tuomituissa suhteissa enkä ees anna mahista sellasille tyypeille, jotka haluais normaalin suhteen." Roope onneksi vain naurahti. Ja enimmäkseen vitsi tuokin kyllä oli. Myöhemmin tuli myös puheeksi, että Roope voisi tulla luokseni, kun hän saa työnsä tehtyä. Minä kun en saanut nukuttua. Hän vastasi taas hieman kiertelevästi, että ei ehkä tällä kertaa. Hänen aikataulunsa kun ei varmaankaan oikein sovi minun aikatauluihini. Totesin, että tämä oli sitten viimeinen kerta, kun kysyn. Ja lopulta hän tuli luokseni. Aamuneljältä.

Roope oli kuulemma hieman pelännyt, että huijaan häntä ja käsken hänen mennä jonnekin ihan toiseen asuntoon. Minä kun olen vasta muuttanut kämppikseni luo eikä Roope ollut vielä kertaakaan käynyt kyseisessä asunnossa. Hän myöskin vitsaillen kiitteli, kun päästin hänet vielä viimeisen kerran kylään. Tai ehkä hän selvitti asiaa vitsin kautta, olinko tarkoittanut, etten halua enää nähdä. Mutta nauroin vain takaisin, etten ole kieltänyt häntä tulemasta käymään tai vastaavaa. En vain pyydä häntä enää. Enkä aio oikeastikaan pyytää. On hänen vuoronsa, mikäli hän haluaa tavata. Eniveis, meillä oli tälläkin kertaa älyttömän hauskaa yhdessä. Vaikka meinasinkin saada taas yhden paniikkikohtauksen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Roope näki siitä edes vilauksen.

Nyt muistan miksi pelkään seurustelua, parisuhdetta. Unohdin sen Roopen muututtua niin kiireiseksi, kun aloinkin hänestä riippuvaiseksi. Unohdin, miksi emme seurustele. Ehkä tällaisen sinkun ei pitäisi keskustella miesasioista seurustelevien kanssa. Se on kuin katselisi romanttisia elokuvia: syntyy skeema siitä, millainen suhteen pitäisi olla ja todellinen tilanne, jopa omat preferanssit, unohtuvat tai alkavat tuntumaan vääriltä.

Miksi sitten pelkään seurustelua, mistä sitoutumiskammoni kumpuaa? Noh. Olen liian kiltti. En suutu mistään. Tottelen, olen nöyrä. ymmärrän. Annan anteeksi päivän sisään, vaikka sattuisinkin suuttumaan. Jättäminen on vaikeaa, en tiedä pystyisinkö edes siihen, sillä pelkään toisen tunteita. En halua, että toiselle tulee paha mieli. Välttelen draamaa muutenkin: joko koitan saada toiset paremmalle tuulelle tai lähden pois riitatilanteesta. Helposti myös myönnän virheen olleen minun, olevani riidan syy. Usein myös uskon niin.

Ehkä tämä kiltteyteni onkin syy siihen, että "petin" (voiko pettää jos ei seurustele?) Roopea toukokuussa. Vaikka se kuulostaakin epäloogiselta. Ehkä toivoin että Andrew vetäisi minut irti Roopesta, ettei minun tarvitsisi tehdä sitä itse. Jos jäisin kiinni, ehkä Roope jättäisi minut. Jos Andrew tykästyisi minuun, hän voisi puhua minut ympäri jättämään Roopen. Vaikka sepä vasta Roopea olisi voinut satuttaakin. Ihminen on ihmeellinen otus aivoituksineen. Vaikka enpä kyllä ihan täysin enää muista niitä ajatuksia tuolta ajalta. 

Eipä sillä. Vieläkin meillä on Roopen kanssa jotain. Ja haluankin, että meillä on. Kysyin häneltä tässä muutama päivä sitten, että kun hän on sanonut haluavansa olla vapaa, niin mitä hän sillä tarkoittaa. Onko se sitä, että saa tehdä mitä haluaa vai sitä, että tarvitsee omaa tilaa. "Ihan vaa sillä kysyn ku ollaan ny puol vuotta oltu tällee ni ois kätevää tietää et mitä voin tehä hyväl omal tunnol ja mitä pitää salata sulta :D" Vastaus oli: Mitä haluaa. Nyt lähiaikoina se on kuulemma tarkoittanut lähinnä sitä, että hän voi paiskia duunia ilman velvollisuutta nähdä ketään. Eikä häneltä kuulemma tarvitse salata mitään. Silloin teki mieleni kysyä, että entä jos kertoisin kokeilleeni puolia tästä kaupungista, niin eikö se kiinnostaisi / haittaisi / ärsyttäisi yhtään. Mutta olin silloin niin huonolla tuulella (ei liity mitenkään Roopeen), etten uskaltanut, ettei minulla kiehahtaisi. Etten sanoisi vahingossa jotain typerää. 

Tuon keskustelun jälkeen olen miettinyt. Enhän tiedä olenko vain sellainen tyttö, jolta Roope tietää saavansa kun häntä se kiinnostaa. Olenko liian helppo niille ihmisille, joista olen kiinnostunut. Jos minä pistän viestiä, että nähdäänkö, vastaus on usein kielteinen tai "katotaan". Jos hän pistää viestiä, olen heti messissä. En edes osaa antaa takaisin vastaamalla välillä ei. Haluan nähdä häntä niin paljon, etten voisi vain näpäytys / kosto mielessä esittää olevani kiireinen, esittää ettei minua kiinnosta. Välillä tekisi mieli unohtaa Roope kokonaan ja viettää vain railakasta sinkkuelämää. Mutta välillä muistan sen alkuperäisen ajatuksen, ettei minulla ole tässä kiire minnekään, että Roope on kiva, luotettava ja hauska, että viihdyn hänen kanssaan, etten edes haluaisi nyt hypätä johonkin aitoon ja oikeaan ideaaliin suhteeseen, että tämä on ihan kiva välimuoto sinkkuuden ja seurustelun välillä.

Ah, tänään on ollut melkeimpä epätavallisen toimelias ja onnellinen olo. Tähän on kyllä syykin, mutta muutenkin lähiaikoina elämä on luistanut! 

Päätin kuukausi sitten, että muutan asunnostani pois. Lähtiessäni tänään opintoalani kerhohuoneelta hyvä ystäväni Kati kysyi minne olen menossa. Asuntonäyttöönhän minä. Siinä sitten tuijotimme hetken toisiamme ja tokaisin vitsaillen, että hei sullahan ois solussas huone vapaana. Naureskelimme tätä hetken ja sitten mietimme asiaa totisemmin. Niin. Katilla on solussaan huone vapaana. Häntä jännittää ketä siihen muuttaa. Minä etsin asuntoa. Yks kaks soitin asuntosäätiölle ja meistä tuleekin Katin kanssa kämppiksiä ensi viikolla! Ihan huikeeta! Odotan tätä niin innoissani ja jännittääkin ihan älyttömästi! En ole ikinä ennen asunut kenenkään kanssa. En ole ikinä asunut toisen tytön kanssa. Minulla on ollut vain veljiä. Tästä tulee niin mielenkiintoista! 

Roopen kanssa ollaan juteltu nyt vapun jälkeen aika paljon. Vapun aikaan näimme bileissä enemmän tai vähemmän; välillä ohimennen ja välillä hengailtiin porukalla jonkin aikaa. Mutta varsinaisesta tapaamisesta, yöpymisestä tai muusta kahden keskisestä ajasta on kyllä aikaa. Taisin kertoa siitä viime postauksessa. Tosin. Kävimme kyllä Ikeassa pari viikkoa sitten. Tuntuukohan tämä aika minusta pidemmältä kuin hänestä? No, hänhän on kiireinen. Ehkä hänen aikansa kuluu nopeammin.

Eniveis, tosiaan ollaan Roopen kanssa juteltu nyt aika paljon. Olen yrittänyt työskennellä sen eteen, että tutustuessamme ollut liekki elpyisi. Että Roope muistaisi minut kiireen keskellä. Tuntuu, että se on auttanut. Tuntuu, että hän vastaa nopeammin. Tuntuu, että hän jatkaa keskustelua pidempään, että hän kertoo päivänsä tapahtumista. Tämä voi kyllä olla vain kuvitelmaa, sillä olen ollut paremmalla tuulella kuin aikoihin. Tai sitten olen paremmalla tuulella, koska Roope käyttäytyy näin. Syy ja seuraus -suhteet.. tiedäpä niistä sitten.

Muuta onnellisuudesta ja toimeliaisuudesta:
Siivosin koko kämpän (56m^2) tänään maanantain asuntonäyttöä varten!
Olen nyt vapun jälkeen aito Teekkari!
Opintoalallani opiskelee ihan mahtavia ihmisiä! En olisi voinut heidän suhteensa valita parempaa paikkaa.
Suunnitelmia kesälle ja vapaa-ajalle näiden ja kotipuolen ihanien ihmisten kanssa niin paljon, etten edes tiedä miten ehdin kaikkialle.
Näin erästä ystävää, jonka kanssa olen viettänyt aikaa viimeksi puoli vuotta sitten. Olemme jotenkin niin samanlaisia, että meillä on aina hauskaa yhdessä! Pääsykokeidensa jälkeen lupasimme nähdä toisiamme useammin.
Ja varmaan moni muu asia, mutta ei juuri nyt tule mieleen. Elämä hymyilee!

Edellispäivänä olin Roopen luona ja eilen kerroin paniikkikohtauksistani äidille.

En ymmärrä mikä minussa on vikana. En vain pysty avaamaan suutani. Ajatukset huutavat, mutta suu ei liiku, en sano asioita ääneen. Tämä tapahtui Andrew'n kanssa, kun halusin meidän vain nukkuvan* ja Roopen kanssa, kun en pystynyt kertomaan Andrew'stä, enkä siitä etten oikeasti ole "ihan ok".
(*Jottei tule väärinymmärryksiä: olin kyllä menossa mukana, mutta sisäinen ääneni käski lopettaa ajoissa. Sitä en pystynyt sanoin välittämään eteenpäin.)

Kun Roope suuteli kaulaani jo hälvenneen, Andrew'n aiheuttaman mustelman kohdalta, sisälläni vihlaisi. Olen kuitenkin hyvä sivuuttamaan kaikenlaiset tuntemukset, joten unohdin kaiken Andrew'iin liittyvän nopeasti ja keskityin vain Roopeen, vain siihen hetkeen. En oikeastaan edes meinannut avata suutani missään vaiheessa, en tainnut edes aikoa kertoa. Kävellessäni Roopen asunnolle harkitsin sitä kyllä. Ja minun piti matkalla oikein keskittyä itseni keräämiseen, jotta vaikuttaisin normaalilta, edes melkein omalta itseltäni. 

En tiedä huomasiko Roope, että olin ahdistunut. En muista millainen olen edellisillä tapaamisillamme ollut. En muista olenko ollut täysin oma, iloinen itseni ensimmäisten Roopen kanssa vietettyjen viikkojen jälkeen. Roope kuitenkin kysyi olenko ok. En tiedä kysyikö hän puolivitsinä, koska se sopi sen hetkiseen puheenaiheeseen, vai olisiko hän oikeasti halunnut kuulla mitä minulle kuuluu. Olisin halunnut kertoa tästä kaikesta ahdistuksesta. Siitä kuinka minua harmittaa, että näemme niin harvoin. Vastasin kuitenkin vain "Ihan ok." Jälkeenpäin minua on harmittanut etten kertonut. Toisaalta ei ole hänen asiansa huolehtia minun pahasta olostani. En tahdo sysätä hänelle mitään vastuuta tästä. Ei minua tarvitse lohduttaa, eihän? Selviän itsekin. Kai. Toivottavasti. Muutenkin hän on niin kiireinen ja hänellä on tarpeeksi omia asioitaankin huolehdittavana. En tahdo olla hänelle mikään ylimääräinen taakka.

Hetkeksi kyllä unohdin ahdistukseni täysin. Roopen kanssa on niin hyvä olla. Hänen letkeytensä ja leikkisyytensä tarttuu. Hänen vieressään on turvallinen olo. Ja yöllä hän tapojensa vastaisesti ei nukkunutkaan selkä vasten minua, vaan piti minusta kiinni. Kuitenkit ahdistus iski uudestaan aamulla, kun olin hetken aikaa yksin Roopen tehdessä hommiaan toisessa huoneessa.

Valitin äidilleni eilen kuinka olen koko ajan väsynyt. Hän alkoi kyselemään olenko jotenkin epätavallisen stressaantunut. Syönkö vitamiineja. Olenko tarpeeksi ulkona. Keskustelu kiersi näitä aiheita palaten stressiin uudestaan ja uudestaan. Sitten suustani lipsahti (kerrankin), että olen saanut ahdistuskohtauksia, ja että olen ollut melko ahdistunut jo jonkin aikaa. Heti omatuntoni alkoi soimata, sillä en haluaisi vanhempieni olevan huolissaan minusta.

Keskustelimme ahdistuksesta aika pitkään äitini kanssa. Hän kehotti käymään terveydenhoitajalle tmv. puhumassa ettei ahdistukseni pääse ainakaan pahenemaan. Isäni serkku kun on ollut jo pitkään mielisairaalassa. Ja muutenkin ihmisiä sekoaa henkisten paineiden takia. Hän tuntui olevan paljon enemmän huolissaan ahdistuksestani kuin itse olen, vaikka itsekin tiedän ettei tämä ole tervettä. Etenkin, kun mainitsin vastaavaa olleen aiemminkin - tosin lähinnä kaamosaikaan, eikä näin voimakkaana - hänen ilmeensä muuttui todella huolestuneen oloiseksi. Hän oli kuitenkin mielissään siitä, että kerroin hänelle. Ehdotti jopa, että ehkä tämä ahdistus hälvenee, kun puhun siitä. Saapa nähdä. Vielä se ei ainakaan ole kadonnut, mutta ehkä se tästä helpottuu.