Helmikuu on kyllä ollut melkoisen ristiriitaista aikaa. Välistä olen ollut ahdistunut, jopa niin että olen saanut paniikkikohtauksia. Syytä tähän olen koittanut selvitellä, mutten ole keksinyt mitään varsinaista. Ehkä tämä opiskelijaelämän kiireisyys - kotona ei ehdi enää edes nukkumaan - ja pysymättömyys ovat vaikuttaneet siihen. Pysymättömyydellä tarkoitan oikeastaan sitä, etten vieläkään tiedä olenko oikealla alalla ja sitä, että olen koulussa lähes joka päivä eri ihmisten kanssa. Yleensä tosin Kalle on kanssani, mutta muuten naamat vaihtuvat koko ajan. Sinänsä on mukavaa, että on niin paljon kavereita, ettei ole väliä kenen kanssa viettää aikaa, mutta se on suuri muutos entiseen. Ennen olin aina samassa tyttöporukassa päivästä toiseen. Ja entisajalla tarkoitan viimeistä vuosikymmentä, aina eskarista abivuoteen asti. Ehkä kaipaan sitä yhteyttä mikä kotopuolen kavereihin on syntynyt vuosien aikana.

Eilen tapasimme pitkästä aikaa koko kotopuolen tyttöporukan kesken. Istuimme kahvilassa kolme tuntia ja olisimme olleet siellä kauemminkin ellei sulkemisaika olisi rajoittanut. Aika kului kuin siivillä, kun jokainen kertoi vuorollaan kuulumisistaan, avautui niin hyvistä kuin huonoistakin tapahtumista. Minua jäi harmittamaan ystävieni puolesta: Miten minä voin tuntea olevani ahdistunut, kun osalle ystävistäni alkuvuosi on ollut oikeasti rankka? Eihän minulla ole edes syytä olla ahdistunut. Minun pitäisi olla iloinen, onnellinen. Miksi elämä on niin epäreilua? Miksei kaikille anneta samoja mahdollisuuksia? 

Koska en osaa vastata kysymyksiini, siirryn keveämpään aiheeseen. Teen kuten on ihmisille ominaista: siirrän ajatukset pois muiden ahdingosta ja suljen silmäni. Tai siltä tuntuu, vaikka yritän parhaani, jotten tekisi niin. Mutta nyt. Kirjoitan keveämmin. Mistä itse avauduin tytöille? Roopesta. Siitä kuinka hänet tapasin. En sensuroinut paljoakaan, joten oli melko hupaisaa nähdä ystävieni ilmeet. He kun ovat hmm... siveellinen on hieman liian vahva sana, mutta sanotaanko niin että heistä on outoa, etten kieltänyt Roopea koskemasta silloin sohvalla (ks. edellinen postaus). He eivät myöskään ihan vaikuttaneet ymmärtävän, kun kerroin ettemme seurustele, mutta olen silti viettänyt monia öitä Roopella. 

Nyt kun Roopesta puhutaan. Mainitsin eräässä postauksessa (löytyy tunnisteella "Äiti"), etten kertonut eksästäni äidilleni. En ole maininnut Roopestakaan. Kävi kuitenkin niin, etten päässyt apteekkiin töiden takia, kun pillerini olivat lopussa. Koska olin kotipuolessa, pyysin äitiäni hakemaan ne minulle. Siitä on nyt viikko. Emme ole äitini kanssa keskustelleet asiasta ollenkaan. Hän on hieman varovaisesti ottanut pillereitä puheeksi; "Kysyitkö terveydenhoitajalta, josko se on vaikuttanut akneesi? Jos olisi jokin toinen valmiste joka parantaisi ihoasi pahentamisen sijaan." Ja hän on ollut kiinnostunut Kallesta. Kalle on siis yksi parhaista opiskelukavereistani ja puhun hänestä avoimesti ja melko paljon sekä perheelleni, että ystävilleni. Ei siis olisi ihme, mikäli äiti luulisi meidän seurustelevan. Toisaalta haluaisin ottaa asian puheeksi äitini kanssa, kieltää väärinymmärryksen ja keskustella Roopesta. Mutta. En tiedä miksi se on niin vaikeaa. Miksi en tee niin. Toisaalta, emmehän me Roopen kanssa seurustele. Ei ole mitään kerrottavaa.


             harhailua.jpg