Välillä mietin, että onkohan minulla jonkin asteinen sitoutumiskammo. Ainoa exäni asui kolmen tunnin matkan päässä, kun seurustelimme. Seurustelusta huolimatta minulle jäi paljon omaa tilaa ja aikaa. Kaikkea ei tarvinnut jakaa toisen kassa. Toisinaan olisin halunnut, että hän asuisi lähempänä, jotta voisin käydä hänen luonaan milloin vain. Toisinaan se olisi tuntunut ahdistavalta: hetkinä jolloin halusin olla yksin, olisi ollut paljon vaikeampaa keksiä syytä miksi nyt ei voida nähdä, miksi en tule luoksesi ystävänpäivänä. Ei varmaankaan ole vaikeaa arvata miksi erottiin. Nykyään hän asuu toisessa maanosassa, vaikka eihän sillä enää mitään väliä ole. 

Muutaman kerran on käynyt myös niin, että olen tutustunut tosi kivaan tyyppiin, viettänyt hänen kanssaan paljon aikaa, ja ehkä ollut ihastunutkin häneen, mutta. Kun olen varmistunut siitä, että hän todella pitää minusta, olen jotenkin säikähtänyt. Ja jättänyt asian siihen. Exäni oli jollakin tavalla niin periksiantamaton, etten pystynyt perääntymään hänen kanssaan. Tunsin olevani loukussa, koko seurustelun ajan. Vaikka hänestä pidinkin. Vaikka välimatka oli niin pitkä.

Ehkä tämän vuoksi ymmärrän Antin käytöstä. Sitä, että tarvitsee välillä etäisyyttä. Sitä, ettei pysty asettumaan. Ehkä juuri siksi pidän Antista: hän ei vaadi sitoutumista, hän ei tunnu ahdistavalta. En ole loukussa, paitsi ajatusteni tasolla. Muiden miesten seurassa ajattelen häntä. Se ei kuitenkaan ahdista. (Kuka on Antti? Ks. edellinen postaus: Suhteet solmussa)

Myöskin tunteiden ilmaiseminen on minulle toisinaan vaikeaa. Käytän laimeampia ilmaisuja, mitä tarkoitan. Enkä halua sanoa mitään, mitä en tarkoita. En kertaakaan sanonut exälleni rakastavani häntä, sillä en ollut varma asiasta. Ulkomaalaisten, vaihto-opiskelijoiden, kanssa flirttailu onkin siksi aivan mahtavaa: jos sanon heille jotain suomeksi, minun on pakko selittää mitä tarkoitan. Silloin laimeampikin ilmaisu riittää kertomaan mitä tunnen, mitä haluan sanoa. Englanniksi selittäminen antaa jotenkin objektiivisemman näkökulman, vieraalla kielellä puhuminen ei ole niin henkilökohtaista. Vaihto-opiskelijoissa on sekin hyvä puoli, että vaikka he alkaisivatkin kiintyä minuun, he lähtevät takaisin omiin maihinsa. Ei tarvitse ahdistua. (Vaikka puhunkin monikossa, kyseessä on oikeastaan vain yksi vaihto-opiskelija. Koitan kuitenkin yleistää ja heijastaa kokemustani hiukan laajemmin.)

Kun muutin pois vanhempieni luota tänä syksynä, olin niin innoissani saamastani vapaudesta. Omasta rauhasta. Minua ei harmittanut yhtään muuttaa yksin, sinkkuna, ilman poikaystävää. Olin oikeastaan onnellinen, etten seurustele. Ei tarvinnut stressata koulupaikan saamista samasta kaupungista hänen kanssaan, ei tarvinnut kysellä keneltäkään lupaa mennä ja tulla. Ei tarvinnut selitellä tekemisiään. Olen vastuussa vain itselleni. Ja se tuntuu mahtavalta.

 
 

 

 

 

- The Book Thief, Markus Zusak