Edellispäivänä olin Roopen luona ja eilen kerroin paniikkikohtauksistani äidille.

En ymmärrä mikä minussa on vikana. En vain pysty avaamaan suutani. Ajatukset huutavat, mutta suu ei liiku, en sano asioita ääneen. Tämä tapahtui Andrew'n kanssa, kun halusin meidän vain nukkuvan* ja Roopen kanssa, kun en pystynyt kertomaan Andrew'stä, enkä siitä etten oikeasti ole "ihan ok".
(*Jottei tule väärinymmärryksiä: olin kyllä menossa mukana, mutta sisäinen ääneni käski lopettaa ajoissa. Sitä en pystynyt sanoin välittämään eteenpäin.)

Kun Roope suuteli kaulaani jo hälvenneen, Andrew'n aiheuttaman mustelman kohdalta, sisälläni vihlaisi. Olen kuitenkin hyvä sivuuttamaan kaikenlaiset tuntemukset, joten unohdin kaiken Andrew'iin liittyvän nopeasti ja keskityin vain Roopeen, vain siihen hetkeen. En oikeastaan edes meinannut avata suutani missään vaiheessa, en tainnut edes aikoa kertoa. Kävellessäni Roopen asunnolle harkitsin sitä kyllä. Ja minun piti matkalla oikein keskittyä itseni keräämiseen, jotta vaikuttaisin normaalilta, edes melkein omalta itseltäni. 

En tiedä huomasiko Roope, että olin ahdistunut. En muista millainen olen edellisillä tapaamisillamme ollut. En muista olenko ollut täysin oma, iloinen itseni ensimmäisten Roopen kanssa vietettyjen viikkojen jälkeen. Roope kuitenkin kysyi olenko ok. En tiedä kysyikö hän puolivitsinä, koska se sopi sen hetkiseen puheenaiheeseen, vai olisiko hän oikeasti halunnut kuulla mitä minulle kuuluu. Olisin halunnut kertoa tästä kaikesta ahdistuksesta. Siitä kuinka minua harmittaa, että näemme niin harvoin. Vastasin kuitenkin vain "Ihan ok." Jälkeenpäin minua on harmittanut etten kertonut. Toisaalta ei ole hänen asiansa huolehtia minun pahasta olostani. En tahdo sysätä hänelle mitään vastuuta tästä. Ei minua tarvitse lohduttaa, eihän? Selviän itsekin. Kai. Toivottavasti. Muutenkin hän on niin kiireinen ja hänellä on tarpeeksi omia asioitaankin huolehdittavana. En tahdo olla hänelle mikään ylimääräinen taakka.

Hetkeksi kyllä unohdin ahdistukseni täysin. Roopen kanssa on niin hyvä olla. Hänen letkeytensä ja leikkisyytensä tarttuu. Hänen vieressään on turvallinen olo. Ja yöllä hän tapojensa vastaisesti ei nukkunutkaan selkä vasten minua, vaan piti minusta kiinni. Kuitenkit ahdistus iski uudestaan aamulla, kun olin hetken aikaa yksin Roopen tehdessä hommiaan toisessa huoneessa.

Valitin äidilleni eilen kuinka olen koko ajan väsynyt. Hän alkoi kyselemään olenko jotenkin epätavallisen stressaantunut. Syönkö vitamiineja. Olenko tarpeeksi ulkona. Keskustelu kiersi näitä aiheita palaten stressiin uudestaan ja uudestaan. Sitten suustani lipsahti (kerrankin), että olen saanut ahdistuskohtauksia, ja että olen ollut melko ahdistunut jo jonkin aikaa. Heti omatuntoni alkoi soimata, sillä en haluaisi vanhempieni olevan huolissaan minusta.

Keskustelimme ahdistuksesta aika pitkään äitini kanssa. Hän kehotti käymään terveydenhoitajalle tmv. puhumassa ettei ahdistukseni pääse ainakaan pahenemaan. Isäni serkku kun on ollut jo pitkään mielisairaalassa. Ja muutenkin ihmisiä sekoaa henkisten paineiden takia. Hän tuntui olevan paljon enemmän huolissaan ahdistuksestani kuin itse olen, vaikka itsekin tiedän ettei tämä ole tervettä. Etenkin, kun mainitsin vastaavaa olleen aiemminkin - tosin lähinnä kaamosaikaan, eikä näin voimakkaana - hänen ilmeensä muuttui todella huolestuneen oloiseksi. Hän oli kuitenkin mielissään siitä, että kerroin hänelle. Ehdotti jopa, että ehkä tämä ahdistus hälvenee, kun puhun siitä. Saapa nähdä. Vielä se ei ainakaan ole kadonnut, mutta ehkä se tästä helpottuu.