Olen kyllä taas päässyt sekoittamaan tätä suhde-elämäni pakkaa ihan kunnolla. En ymmärrä miksi teen asiat itselleni niin vaikeiksi: meninpä sitten vähän niin kuin pettämään Roopea. Tosin. Eihän me seurustella...

Mikä minut tähän oikeastaan ajoi? Me ei olla Roopen kanssa nähty juuri ollenkaan lähiaikoina. Hän on koko ajan kiireinen ja useammin vastaa kieltävästi kuin myöntävästi, kun kysyn voisinko tulla hänen luokseen. Ihan rehellisesti sanoen minulla alkaa mennä hermot siihen, vaikka tiedänkin kiireisiin olevan hyvä syy. Eilenkin kysyin häneltä, josko hänellä olisi aikaa nyt viikonloppuna. Eilen ei ollut ja tästä päivästä hän sanoi, että kattellaan. Eipä ole ainakaan tähän mennessä tullut viestiä. Olisi kiva, jos hän viitsisi ilmoittaa edes, ettei tänäänkään ole aikaa. Aiemmin olen kysellyt hänen peräänsä, mutta nyt en kyllä jaksa enää. Vastauksen tivaaminen tuntuu niin rasittavalta ja sen kielteisen vastauksen kuuleminen satuttaa ja ärsyttää joka kerta. 

Tiedän, että olisi pitänyt sanoa tästä suoraan Roopelle, eikä hypätä toisen tyypin kanssa sänkyyn. Jotenkin tuntuu kuitenkin niin hyödyttömältä puhua asiasta, sillä hän ei voi kiireilleen mitään. Enkä myöskään tahdo hänen rasittavan päätään sillä, että minua harmittaa hänen kiireisyytensä. En tahdo häiritä hänen keskittymistään minun typerillä ongelmillani. 

Mitä tapahtui? Eräs Andrew oli iskenyt silmänsä minuun. Tekstasimme hänen kanssaan koko eilisen päivän ja nauroin hänen jutuilleen vähän väliä. Illalla menimme viettämään aikaa yhdessä muutaman muun opiskelukaverini kanssa. Kun hän yöllä saattoi minut kotiin, kerroin hänelle aivan rehellisesti Roopesta. Mainitsin myös, että katselen kuitenkin muitakin. Päästyään kotiinsa hän pisti vielä viestiä ja ehdotti, että tulisin hänen luokseen vielä, sillä häntä ei juuri väsytä. Ihan vain juttelemaan ja nukkumaan. Vastasin, että mikäli hän haluaa vain jutella ja nukkua, hän voi kyllä tulla luokseni. Olinhan ennenkin vain jutellut ja nukkunut toisten miesten kanssa. Hän tuli luokseni.

Juttelimme Roopesta, siitä miksi kuitenkin katselen muita. Siitä kuinka Andrew pitää minusta ja haluaisi suudella minua. Yritin kuitenkin pitää pintani: kun alkoi väsyttää, käänsin kylkeä ja totesin Andrew'lle, että nyt nukutaan. Hän ei kuitenkaan vieläkään saanut unta. Hän alkoi kuiskia korvaani, että haluaisi todella suudella minua. Hetken päästä sain paniikkikohtauksen. Ja toisen. Ja kolmannen. Ehkä enemmänkin. En oikeastaan edes tiedä mistä ne tulivat. Purkamattomista huolista? Sisäisestä taistelusta halun ja moraalin välillä? Yleisesti tästä elämäni sekavuudesta? 

Andrew lohdutti minua. Piti lähellä. Rauhoitteli. Suutelimme. Pian kaikki, mikä minussa oli pistänyt haluja vastaan, unohtui. Andrew oli liian mukava. Liian hauska. Liian läsnä. Liian välittävä. En voinut enää vastustaa. Miten voikaan tuntua niin hyvältä ja niin pahalta samaan aikaan.

Tunteeni ovat niin ristiriitaiset tästä kaikesta. Harmittaa ja ahdistaa, kun menin jopa niin pitkälle Andrew'n kanssa. Toisaalta haluaisin tehdä sen uudestaan. Haluaisin myös pistää viestiä Roopelle, nähdä hänet, tunnustaa ja selittää mitä on tapahtunut. Toisaalta haluaisin luovuttaa hänen suhteensa. Olen saanut tarpeekseni tästä kärsivällisyydestä. En kuitenkaan haluaisi menettää Roopea vain hänen kiireidensä vuoksi. Mutta en edes tiedä loppuvatko ne kiireet ikinä. Ehkä pitäisi luottaa Andrewin sanaan: Jos Roope haluaa olla kanssani, hän on kanssani. Vaikka sitten pitäisinkin taukoa hänen kanssaan.